Kaadoin kuumaa teevettä kuppiini hiljaisen kahvilan kassalla, ja lyhyt, pyöreähkö, mutta nätti tyttö ilmestyi iloisena palvelemaan. Hänen kasvoillaan loisti liioittelematta aurinkoisin näkemäni hymy. Nimilappunsa kavalsi häntä kutsuttavan Katjaksi.
Hymy ei ollut tyypillinen palveluhymy. Se ei myöskään tuntunut suuntautuvan erityisesti minua tai mitään muutakaan kohti kahvilassa. Se vaikutti siltä, kuin tyttö olisi herännyt aamulla rakastamansa miehen vierellä, ja mies olisi kaatanut rakkautta tytön korvasta sisään täyteen asti. Niin täyteen, että aurinkoinen tyttö saattoi tuntea voivansa räjähtää millä hetkellä hyvänsä supernovana.
Ja minä, mies joka sai lentää läheltä tuota aurinkoa tuntien olonsa vieläkin lämpimäksi, jään miettimään: Löydänkö vielä naisen, jonka sydämen voin saada hehkumaan yhtä tulisena ja hymyn loistamaan edes puoliksi niin kirkkaana?